Takaisin lapsuuteen

Kun elämä alkaa tuntua jatkuvasti arjelta,

joka toistaa samaa kaavaa,

on aika vaihtaa ajattelutapaa.

Kuvittele palaavasi takaisin lapsuuteen. Sinne missä kaikki tuntui niin turvalliselta ja ihanalta eikä mikään ollut tylsää.

Sinulla ei ollut tylsää, vaikka olisit leikkinyt viikon jokaisena päivänä sitä nukkekotileikkiä etkä tylsistynyt, vaikka se sama nukke oli sinulla yli viisi vuotta. Juttuhan vain parani siitä mitä vanhemmaksi nukke tuli. Ensin nukkesi meni leikisti naimisiin (ehkä jopa useammin kuin kerran, sillä hääleikit olivat parhaita), sitten sillä nukella olikin jo monta lasta ja täydellinen talo. Kaikki oli niin täydellistä. Ja jokainen päivä keksit aina sille nukellesi tekemistä.

Ainoa asia, joka sinun ja nukkesi välille tuli, oli sinun kasvaminen kohti aikuisuutta.

Ensin leikit vähentyivät muutamaan kertaan viikossa, sitten kuukaudessa, puolessa vuodessa... Ja pian olit unohtanut koko tavan leikkiä. Ensin väitit itsellesi olevasi liian kiireinen leikkimään, koska koulu vei muka kaiken ajan. Oikeasti et ollut lainkaan kiireinen, vaan et halunnut koulukavereidesi tietävän, että leikit vielä. Olisit kertonut vain, sillä kyllä niitä kavereitakin olisi leikityttänyt, jos vähän olisit kysynyt.

Ja nyt, kun jäit miettimään onko asia todella näin, voin kertoa ettei vielä ole liian myöhäistä.

En pakota nyt ketään takaisin leikki-ikään oikeasti, vaan mielikuvituksissa.

Kuvittelepa, että siinä tiskatessasi ja kiroillessasi elämän samaa kaavaa, olet kuin lapsena.
Silloin kun kaikki oli hyvin ja täydellistä ja sitä samaa jaksoi tehdä tuntikaupalla.

Miksi niin ei ole nyt?

"En ole enää se sama ihminen kuin lapsena" on väärä vastaus , sillä ethän silloin muistaisi koko lapsuuttasi.

Totuus on, että sinä olet muuttunut sellaiseksi kuin kiireinen elämänrytmi meidät tekee. Eli takerrutaan pikkuasioihin eikä enää keskitytä siihen mikä hyvinvoinnin kannalta on oleellista.

Siis rakkauteen.

Rakkautta omaan itseen, läheisiin ja omiin tekemisiin.

Myös tiskaaminen on rakkautta, sillä ei kukaan tahtoisi tarjota rakkaalle itselleen ruokaa likaisista astioista.

Kaikki lähtee sinusta,
myös leikkimielisyys.

Hyvää loppukesää!

Silmät ovat sielun peili, sanotaan.
Niin, ehkäpä.

Mutta minä kohdistan katseeni aina ihmisen kulmiin. Kulmakarvalinja kertoo minulle kaiken tarvittavan uudesta tuttavuudesta. Onko hän aina huoliteltu? Harrastaakohan tuo ihminen urheilua vai klassisia musiikkielämyksiä? Onkohan tuo nainen sinkku vai suurperheenäiti? Entä kannattaako syvempi tuttavuus.

Täytyy myöntää, että jokus jopa jätän mahdollisuuden olla tutustumatta uuteen ihmiseen hänen kulmiensa takia. Huomaan aika usein (omasta mielestäni), kenen kanssa en luultavasti tulisi juttuun (lainkaan). En kuitenkaan ole pinnallinen (vaikka hyvin epäilyttävästi nyt siltä kuulostankin). Haluan vain ettei ihmisten, joiden ajattelen olevan täysin erityylisiä kuin itseni, ei tarvitsisi tutustua minuun.

Ja tämä jos mikä kuulostaa suomalaiselta itsehäpeältä.

Täytyy vain hyväksyä se tosiasia, että on kulmakarvoihin ihmistä katsominen.

Enkä luovu tavastani.

Aurinkoista kesää!

Olen miettinyt paljon.
Elämää. Rakkautta. Onnellisuutta.

On syksy ja ajatukset lentävät kuin havunneulaset tuulessa.

Mietin paljon,

kuka minä olen,

oikeasti

Olen tullut siihen tulokseen, että

olen juuri sitä,
mitä haluan olla


Ja minä haluan olla rakastava ja rakastettu nainen, joka elää taiteella.

Tässä ja nyt!

Kravaatti ilman solmua on kuin muurahainen ilman jalkoja.

Opettelin viikonloppuna kravaattisolmun teon kuvasarjan avulla.

Ei se ollutkaan niin vaikeaa. Se oli oikeastaan ihan mukavaa.
Nyt osaan taas yhden solmun lisää.
- Mutta merimiessolmua en koskaan opettele...

Aurinkoisella ilmalla opitaan siis kaikkea muuta kuin uimaan...

Kirjoittamisesta

Joskus kirjoittaminen tuntuu vaikealta.
Sanoja ei vain tule, vaikka haluaisi kirjoittaa.

Kirjoittaa
elämästä ja kuolemasta
Runoilla
rakkaudesta ja ikävästä

"Voisitko kirjoittaa minulle jotain mukavaa?"

joku saattaa joskus kysyä

Jaa että jotain mukavaa...
Mistä hemmetistä minä tietäisin aina
mikä kenestäkin on mukavaa

Toisaalta,
pyysitpä mitä tahansa

Kirjoitan sen aina omalla tavallani.
Mukavasti.

Kaupungilla

Kävelin tänään kaupungilla. Kiertelin kirppiksillä ja muuten vain. Katselin ihmisiä. Jotkut hymyilivät, jotkut näyttivät hapanta naamaa.

Mutta eniten silmään pisti
mies ja koira

He tulivat minua vastaan kävelytien portaissa. Koira pysähtyi porrastasanteelle ennen kuin portaat alkoivat. Mies tunnusteli kepillä portaita ja kiitti koiraansa, kun se oli pysähtynyt ja neuvonut omalla viehättävällä koirantavallaan isäntäänsä varomaan.

Tuossa tosielämän kohtauksessa ymmärsin,
miten tärkeä opaskoiran tehtävä on.

Odotan vain

Istun sukkapuikot käsissäni ja odotan. En tiedä mitä odotan, odotan vain.

Odotan itseäni.

Odotan, että tartun itseäni kädestä ja komennan siivoamaan. Siivoamiseen ryhtyminen on tuskaa! Loputonta kipua ja surua asioiden tekemättömyydestä.

Tarvitsisin taloudenhoitajan, joka pitäisi tämän runosielun kurissa. Sisäisen taloudenhoitajan.

Olen kuitenkin kaikesta huolimatta onnellinen ja se on outoa. Olisinko sitten onneton, jos wc-pönttönikin kiiltäisi?

Ehkä menen miettimään tätä kaikkea imurin varteen tarttuneena...